Mitä uutta menneestä?

Kannattaako esittää kysymyksiä joihin ensimmäinen vastaus on, että "hyvä kysymys"? Ja kannattaako vastata kysymyksellä. Sukututkimuksen palapelimäisyys on yksi ominaisuus joka herättää siihen kiinnostuksen. Toisaalta, se on palapeli johon täytyy palat tulkita itse. Ja kun itse tulkitsee niin pala voi olla aika muodotonkin aluksi. Toki on koneventioita ja suuntaviivoja joilla saadaan pala edes etäisesesti näyttämän tämän palapelin palalta.

No tilasin yhden palapelin palasen eli isoisäni kuolintodistuksen. Tosiaan hän oli ilmeisimmin kaatunut, koska kallonpohjanmurtuma ja siitä aiheutunut elämän väheneminen oli kuolinsyyksi asetettu. Eli tarina että "humalapäissään kaatunut saunassa ja kuollut" pitää ainakin siltä kohdin paikkansa. Minkälainen mies tämä isoisä sitten oli? Pitäisi mennä viimeisiä häntä tuntevia haastattelemaan. Taitaa tosin jäädä. Hautakivi on hävinnyt, samoin talo jossa hän on asunut. Tämä mies, Väinö, kuoli vain muutama vuosi sodan loppumisen jälkeen. Paikallisessa sotamuistokirjassa näkyy nuori mies jolla kieltämättä on näköä isääni - tämän ja että viimein hän sai tietää että tämä oli isänsä - saikin geneettiset tutkimukset vauhtiin. Väinö kiersi sodat kranaatinheitinkompanjan ammusmiehenä. En nyt tiedä kuinka isoa heitintä käsittelivät, mutta ei se tietääkseni kovin pitkän matkan ase ole, että ilmeisesti (tulkitan palapelin palaa ihan itse), on ollut aika kauankin siellä missä paukkui. Sittenhän olikin normi sekatyömies. Minkälainen lieni hänen avioliittonsa Hiljan kanssa; sodan melskeissä menty naimisiin ja viisi vuotta sen jälkeen kaikki oli ohi. Olivat lähteneet Helsinkiin, jonne Hilja jäi sitten viettämään pitkän loppuelämän.

Miten sota oli muuttanut Väinöä? Ainakin äitini isä, rakuuna Eino, oli muuttunut. Hänestä oli tullut kuulema julmempi, ei siinä että selkään antoi lapsille, mutta kertoman mukaan, siihen oli tullut lisäksi ivallinen sävy.

Pitäisi joskus käydä läpi nuo kummankin miehen sotapäiväkirjat, saisi edes vähän selkoa että minkälaiset oli menot virallisemmin kerrottuna. Ainkin mitä olen kuullut niin lähitaisteluita oli Einokin käynyt. Ehkä jotenkin näiden kohtaloiden varjojen mukaan tykästyin ammoin Aapo Heiskasen viikatetanssi -kirjaan. Toki se kuvasi vähän myös omaa taaperrustani.

Niin. Ja Kainuu. Kaikki tiet vievät Kainuuseen. Sitähän voisi mennä Kainuun keskustaan (tai mitä siellä onkaan) ja kokea yhteneväisyyttä menneisyyden kanssa. Pitäisi varmaan paastota ja urheilla että saisi aistit terävöitymään että voisi kuulla mitä se ammoinen menneisyys kuiskii.