Elämän rantatuolit

Elämän rantatuolit
Photo by engin akyurt / Unsplash

Huomaan että tulee kirjoiteltua sinne ja tänne tästä hetkestä ja tulevasta ja ehkä menneestäkin.

Aloitetaan menneestä. Alan vaihto. Te-toimisto on nyt kimpussa olenko hulttio ja rappiokansalainen. Kävi niin että palkkakuitista voi saada kuvan, että olisin työskennellyt vuodesta 2015 vakituisesti Helsingin kaupungilla. No, se ei edes pidä paikkansa, pistin reklamaatiota. Sitä kun on saanut ilokseen tehdä peruspätkäduunarina pätkätöitä eli määräaikaisia työsopimuksia vuodesta 2011 ja itseasiassa aiemminkin, niin vähän väärästi lämmittää tämä. Mutta, kuten nyt todennettu niin olen  ollut määräaikaisessa työsuhteessa ja se on loppunut. Piste. Todennäköisesti saan kuitenkin karenssia ja ansiosidonnaiset peritään, koska olen yhteiskunnan vihollinen numero yksi, koska määräaikainen päättyi. No, tämä tästä. Pitäähän sitä työttömän saada stressiä ja hankaluuksia että murtuisi olemaan nöyrä for nothing. Tiedän että olen ajatusrikollinen koska en ole suostunut, että aivokapasiteettini surkastuu kolmivuorossa ja krooniset hengitysvaivat - jotka nyt on poissa - ovat väsyttämässä. Pienipalkkainen alahan tuo ei ollut, aina olisi riittänyt ylitöitä ja extraa niin kuin yhdellä joka ennen eläköitymistään vaurastui työllä mutta ehti kuolla. Mutta silti, määräaikainen on määräaikainen, vakinaista kyllä yritettiin mutta ei saatu. Kirjoitan tämän, koska muistikin palailee pätkittäin, aasinsiltana seuraavalle kappaleelle joka on treenannut hienosti aivojani, nimittäin koodaus. Ah, loppukaneettina tähän kappaleeseen se, että olen nimenomaan te-toimiston järjestämällä koodauskurssilla. Päässyt sisään ymmärrettävän ison määrän joukosta ja saanut uskoa ja mahdollisuuksia. Saanut olla samanhetkisessä porukassa. Mutta sekin voidaan ottaa pois. Se tässä pelottaa eniten. Minä tarvitsen apua pitkäjänteisyyden ylläpitämiseen, että suurempi kokonaisuus pysyisi ettei perusteiden kaiveleminen muuttuisi kuopaksi johon sitä joutuukin itse hyppäämään.

Koodauksesta olen tykännyt aina ja tietenkin harmittaa ettei ole pystynyt enempään (ks. edellinen kappale). Pistän lihaksi vaikka Freedom-rahastoni joka tällä hetkellä hieman yskiskelee, mutta mahdollistaisi silti vapauden kehittyä. Antakkee minun nyt vain istua tässä ja suoriutua.

Nyt on mukavasti rautoja tulessa. Taottu on, muotoiltu ja osoittain vähän karkaistukin. Vielä pitäis se koodauksen damaskus-miekka takoa, mutta pala kerrallaan sanoi elefantti kun syöjäänsä opasti. Jätän tietoisesti asioita lepääämään ja aloitan uutta, sillä paljon on vielä opittavaa ja näistä pienistä projekteiksi kutsuttavista tulee oppi ja langat kokonaisuuden kutomiseen. Ja välillä pitää tietenkin jauhaa perusasiaa. Vaikka tuossa kuvassakin kaunis ranta on, niin varhaisten rakennusohjeiden mukaan rannalle ei kannata rakentaa. Eikä siinä tarkoiteta maiseman pilaamista.

Mukava fiilis että pääsee jo palaamaan pieniin projekteihinsa githubissa tarkistaakseeni miten joku pieni pala menikään. Vaikeaa olla myös kärsimätön. Mainio sana tuo kärsimätön. Ei kärsivä. Hah. Siis vaikaa ylläpitää kärsivällisyyttä. Kärsin siis että en hypi asiasta toiseen liikaa - etten sitten kärsisi, ettei kokonaisuus kärsisi. Tällä käytännössä tarkoitan js-juttuja. Nuorena minulla ei ollut aikaa odottaa, mutta kummasti sitä nyt on tullut enemmän.  Aika on tosiaan mielentila joka lisääntyy perusturvallisuudesta. Ja viitaten ensimmäisen kappaleeseen, luulin nuorempana että kaikki tarvitsee tehdä yksin. Olin kärsimätön mutta kärsin kovasti. Ei en aio tähän siteerata mitä buddhalaisuus puhuu kärsimyksestä (yläasteen uskontotieteen kirjasta).

Mutta tämän verran devauksesta tänään. Oppimista auttaa muuten opettaminen, joten pitäisikö tässä pohtia joidenkin tuotoriaalien tekoa. Ihan omaehtoisen hyvien tai huonojen ja huolimatta että niitä riittää maailmassa. Olisiko minusta Youtubeen keskustelemaan aiheista? Ehkä kiva olisi podcasti jonkun kanssa. Ehkä jossain vaiheessa. Mutta tutoriaali kuulostaa oppimisen kannalta hyvältä.